Vaikka tuntuu, että suomalainen unelma on omakoti, niin ei se onni siitä siltikään aukene. Oma oloni on todella kaksijakoinen. Itseäni harmittaa, ettemme löytäneet sopivaa asuntoa tästä asuinpaikaltamme, mutta sitä ei vain löytynyt. Täällä hinnat ovat nousseet pilviin (asumme pääkaupunkiseudulla) eikä meillä ole varaa edes putkiremontti kohteeseen (tai olisi, mutta ei sitten mihinkään muuhun) ja yksitellen, jokainen myytävä asunto on ollut myös muiden tulevien remonttien kourissa. Eli hinta olisi myynnin jälkeen noussut viellä vähintään 30 000€, parhaimmillaan yli 50 000€ ja kerrostalo asuntoja pienillä neliöillä. Päätimme siis etsiä muualta ja rivitaloa, kun omakotitalo asujiksi meistä ei ole.

Lapset ovat kiertäneet mukanamme näytöillä, kertoneet omat mielipiteensä asunnoista. Ja olemme niitä kuunnellee, koska koko perhetähän tämä muutos koskee. Alueelta, josta ostimme, olemme katselleet asuntoja jo jonin aikaan ja vieneet lapsia esittelyyn. Yksi ainut kelpuutettiin ja jätimme siiä tarjouksen, joka oli liian vähän. Korottamaan emme lähteneet, koska välittäjä ei antanut papereita kotiin ihmeteltäväksi vaan sain n. 5 min. aikaa tutustua niihin. Joten jätimme myös huonon tarjouksen. Sellaisen, että jos läpi menisi, niin ei harmittaisi. Ei mennyt läpi. Vanhin muksu toivoi, että menisi, hän ihastui. 11-vuotias tyttö, joka on "meidän" muksu (siksi siis lasketaan) vaikka isä onkin toinen ja isäänsä tytöllä on todella läheiset välit. Omana puhutaan varovaisesti, mutta miestäni ei isäksi sano, koska oikea isä ei ole.

Asuntomme tuli myyntiin seuraavana päivänä, samalta alueelta, kun tarjouksemme meni umpeen. Ja miltein 20 000€ halvemmalla. Lapset eivät olleet mukana (ensimmäinen kerta) ja me ihastuimme. Jätimme tarjouksen ja se hyväksyttiin ( niinkuin tiesinkin). Kun kerroin lapsille, että olimme löytäneet asunnon ja että tarjous oli hyväksytty, alkoi 11-vuotias lapsemme itkeä. Eikä ilosta...

Nyt olemme pyöritelleet tätä muuttoa, yrittäneet valaa uskoa tyttäreemme ja luvanneet, että jos koskaan tuntuu, ettei tämä koti tunnu hyvältä, hän saa mennä isälleen, jos isälle se vain sopii (sopii se, sen tiedämme, niin läheiset ovat välit). Itselle on välillä vaikeaa, vaikka tiesin, että helppoa se ei ole, niin en tiennyt, että näin rankkaa voi toiselle olla. Itse kun lapsuudessani muutin muutaman vuoden välein. <sellaista karavaani elämää. Mutta omien lasten kanssa olen pyrkinyt pysymään samassa paikassa. Ja niin olemme tähän asti tehneet. Ja nyt tuntuu, että sydän särkyy toisen puolesta, että olemme ihan kamalia vanhempia. Ihmisiä, joille vain oma mukavuus merkitsee jotain. Vaikka olemme luvanneet hakea ystäviä meille yöski ja pääsävämme tyttöä ystäviensä luokse. Tiedän kuitenkin vaöhtelevani. He jäävät, vääjäämättä. Uusia tulee tilalle, mutta tuleeko yhtä hyviä?  Ja miten käy tytön "aseman", nyt kun hän kuuluu niihin "suosittuihin". Lasten maailma on toisinaan niin julma. Muistan miten itse koulun vaihdon suhteen jäin "epäsuosittuihin" omasta tahdostani, kun "suosittujen" säännöt olivat niin kohtuuttomia. Pahalta se tuntui, mutta viellä pahemmalta kiusata kivoja ihmisiä.

Kuka takaa, että lasten muutto sujuu, eikä ongelmia tule? Ja mistä löytäisi mielenrauhaa pelkoihin? Nyt harmittaa osto, vaikka asunto on unelma. 11-vuotias pelottaa, sillä hänelle tämä on rankinta. Me muut sopeudumme.