Ihmeen helppoa se oli, löytää unelma asunto. Siis sitten, kun se löytyi, yli puolen vuoden etsinnän jälkeen. Yksi meni sivun suun, yhdestä tarjosimme liian vähän. Ja tämän minkä halusimme, tarjosimme enemmän mitä olimme alunperin suunnitelleet. Me halusimme sen, vaikka mies inhosikin koko asuntoa ennen kuin näki sen. Automatkan hän manasi "Hyi yök, sen näköiseen taloon mä en muuta, sehän on ihan hirveän näköinen!" ja minä rauhoittelin vieressä "Älä nyt, olihan se edellinenkin ihan kiva, vaikka netissä näytti niin hirveältä, ei meidän sitä tarvitse ostaa, katsomaan ollaan vaan menossa.". Tietenkin jätin kertomatta sen, että itse olin jo rakastunut asuntoon, vaikka se oli ruma ja tarvitsi remonttia. Mitkä mahdollisuudet siinä piilikään! Tarjous jätettiin samana iltana (kun olin tutustunut papereihin) ja tiesin, että asunto on meidän. Muussa tapauksessa välittäjä ei olisi tullut meille kirjoittamaan tarjousta. Tiesimme maksavamme liikaa, mutta emme halunneet menettää tätä asuntoa kenellekkään. Emme, vaikka kylpyhuone oli ruma ja keittiönkaapit kaameat. Mielessämme olimme jo remontoineet sen kauniiksi ja katselimme miten lapset viilettivät pihalla ja miten minä yrittäin epätoivoisesti pitää istutuksia hengissä ja hoitaa pystyyn kuolleita ruusuja. Täydellistä!

Kuun viimeisenä päivänä me saamme avaimet uuteen asuntoomme ja remontti alkaa silloin. Me taisimme vain unohtaa, että meillä on vasara keskellä kämmentä. Saa nähdä, tuleeko sutta ja sekundaa vai aitoa ehtaa priimaa. Tänään käydään hiomassa lainan viimeiset hienosäädöt pankissa.