Huh, tässä alkaa jo paniikki iskemään. Huomenna on kauppakirjojen kirjoittaminen, enkä ole edes sähkösopimusta tehnyt! Miten nopeaa se piti tehdäkkään ja mistä ihmeestä tiedän minkä yrityksen kanssa se on halvinta?  Entä tarha ja koulu? Kuntaan soittaminen loppui aina yhdistämisvaiheeseen. Puhelu vain katkesi. Kukaan ei vastannut, paitsi vaihteessa. Huomenna uutta yritystä.

Uudelle kämpälle meno, heti kauppakirjojen teon jälkeen, kariutui sitten työmatkaan. Voisihan sinne yöllä, mutta kuka hullu nyt pimeään asuntoon lähtisi, jossa ei ole edes sänkyä? En ainakaan minä. Launatai sitten varmaan menee ostellessa remppatarvikkeita ja tapettien poistossa...siihen taitaa kulua sitten se sunnuntaikin? Launataina voisi tietenkin niitä lattioitakin repiä, vai voiko niiden päälle asentaa uuden? Toisten mielestä kyllä ja toisten taas ei. Ketköhän tässä nyt pitäisi uskoa? Isää, äitiä vai naapurin Jormaa? Tälläisinä hetkinä sitä alkaa kyselemään itseltään, miksi ei vaan ostettu sitä valmiiksi rempattua asuntoa? Sellaista, jossa kaakeliakaan ei tarvitsisi vaihtaa ja vessakin olisi perfekto. Minkä ihmeen takia me rakastuimme asuntoon, joka ei ollut mitään sinne päinkään, mistä olimme haaveilleet? Näitä täydellisiä kämppiä olimme kyllä kolunneet, jotka eivät mitään remppoja tarvinneet. Ja sitten tämä rumilus sai meidät onnesta sekaisin. Sarjassaan toinen, josta jätimme tarjouksen. Uudisasunnossa jäimme kolmansiksi, kun ensimmäinen pari päätti ostaa sen. Siihen rakastuimme myös. Ja sitten tähän.

Huomenna taas sitten selvitellään asioita ja yritetään saada asioita eteenpäin. Koko päivä aikaa. Mutta tunnit ei nykyään tunnu riittävän, töihin, perheeseen, kouluun ja tähän muuttoon...ja häätkin ovat muutaman kuukauden sisällä. Ja jokainen asia kirkuu huomiotaan suureen ääneen (koulun olen jättänyt suosiolla vähemmälle huomiolle, sillä kun ei niin kiire ole, onneksi).